Ensinnäkin 802.11ac on määritelty vain 5GHz taajuusalueella. 2,4GHz alueella käytetään edelleen 802.11n:ää. Suuremmat taajuudet vaimenevat nopeammin, eli 5GHz tukiasemia pitää olla vähän tiheämmässä. Toisaalta 5GHz on ollut jo käytössä 802.11n:ssä, eli useimmissa verkoissa tämä on jo huomioitu.
AC:n uudet nopeusluokat toteutetaan käyttämällä leveämpiä kaistoja (80MHz ja 160MHz) ja tarkempaa modulaatiota (256-QAM). Tarkempi modulaatio vaatii erittäin hyvälaatuisen yhteyden, käytännössä näköyhteyden tukiasemaan. Luvattuja AC-nopeuksia ei saavuteta seinän takana olevaan tukiasemaan. Tämän takia tukiasemia halutaan usein lisätä AC:hen siirryttäessa. Samalla saadaan lisää suorituskykyä, eli verkko ei ole jatkuvasti tukossa käyttäjämäärien kasvaessa. Tukiasemia lisättäessä pitää pienentää lähteystehoja, etteivät tukiasemat häiritse toisiaan, muuten tukiasemien lisäämisestä ei ole kuin haittaa.
Kolmas haaste on teknisempi. AC-tukiasemat tarvitsevat enemmän sähköä. Jos tukiasemissa on omat virtalähteet niin tämä ei ole ongelma. Jos virta syötetään Ethernet-johtoa pitkin kytkimeltä, niin kytkin saattaa vaatia päivittämistä. Vasta virransyötön uudempi standardi 802.3at eli PoE+ tarjoaa riittävän tehon AC-tukiasemalle. Vanhempi standardi oli 802.3af eli PoE (ilman plussaa).
Samalla saatetaan tarvita päivitystä tietoyhteyksiinkin. Jo nykyinen 802.11n ylitti 100Mbps Ethernetin kapasiteetin. 802.11ac tarvitsee vähintään gigabitin Ethernet-yhteyden – tehokkaimmissa tukiasemissa on kaksi Ethernet-porttia, koska ainakin teoriassa voidaan ylittää yhden gigabitin kapasiteetti. Joka tapauksessa kaksi johtoa parantaa vikasietoisuutta, mutta vaatii tietysti kaksinkertaisen määrän portteja kytkimestä. Jos samaan kytkimeen on liitetty useampi tukiasema, pitää katsoa myös kapasiteettia runkoverkkoon päin, ettei se muodostu pullonkaulaksi.