WLAN on jaettu media, jossa vain yksi voi lähettää kerrallaan. Jokainen käyttäjä odottaa vuoroaan ja pääsee aikanaan lähettämään. Ongelmana on, että yhteysnopeus on riippuu kunkin käyttäjän yhteyden laadusta, siis etäisyydestä ja häiriöiden määrästä. Lähellä tukiasemaa nopeus voi nykyään olla satoja megabittejä sekunnissa, kun kuuluvuusalueen reunalla se on yksi megabitti sekunnissa. Käyttäjien tiedonsiirtotarve on kuitenkin samaa luokkaa, toisten bitit vain siirtyvät nopeammin. Tästä seuraa se, että kun kuuluvuusalueen reunalla oleva käyttäjä saa vuoron, hän käyttää saman tietomäärän siirtämiseen monta sataa kertaa enemmän aikaa – ja muut odottavat. Yksi käyttäjä voi käyttää 90% verkon ajasta, vaikka ei siirtäisi mitenkään suuria tietomääriä. Ongelma on vain pahentunut, kun WLANin huippunopeus on kasvanut, mutta edelleen tuetaan kaikkein hitaimpiakin laitteita.
Laitevalmistajilla on tähän tekninen ratkaisu: Airtime Fairness eli ATF, joka löytyy monien valmistajien järjestelmästä. Tukiasema lähettää hitaalle käyttäjälle paketteja harvemmin kuin aiemmin. Aiemmin kaikkia käyttäjiä kohdeltiin samanarvoisina, mutta nyt yhteysnopeus vaikuttaa siihen kuka saa vuoron. Vanhempia laitteita (eli standardeja) käyttävät tai kauempana tukiasemasta olevat käyttäjät huomaavat yhteytensä hidastuvan entisestään, kun taas verkon kokonaisläpäisykyky kasvaa.
Tukiasema ei voi vaikuttaa siihen, miten käyttäjät lähettävät dataa. Kaikki laitteet kilpailevat lähetysajasta tasaveroisina, mutta tukiasema vastaa hitaille laitteille harvemmin. Usein liikenne kuitenkin painottuu tukiasemasta käyttäjälle päin, eli tietoa ladataan enemmän kuin lähetetään. Silloin ATF vaikuttaa suoraan.
Airtime Fairness on hyvä ratkaisu tilapäisiin ongelmiin, mutta parempi ratkaisu on suunnitella verkko niin, ettei käyttäjiä ole heikon kuuluvuuden alueella. Lisäämällä tukiasemia tarpeen mukaan saadaan kaikille käyttäjille nopea yhteys. Airtime Fairness voi tiettyyn rajaan saakka peittää suunnitteluvirheitä, mutta ei sillä niitä voi poistaa.